Artikkeli on julkaistu Suomen Silta -lehdessä 3/2022
Miltä tuntuu olla ”Ruotsin kasvot” Ukrainan tilanteen kommentoijana?
Se on jatkuvaa epäuskoa. Olen todella otettu, että ihmiset kysyvät juuri minulta. On myös todella mielenkiintoista, koska näen kokonaan uuden, uutisten maailman. Niin kauan kuin kysytään, teen kaikkeni, että minusta on hyötyä. Minulla ei ole tarvetta luoda mitään henkilöbrändiä sinänsä, vaikka kyselyjä esimerkiksi kirjan kirjoittamiseen on tullut. Oma roolini oli odottamaton, vaikka onhan minulla toki yleinen kiinnostus sotilaallisista asioista ja 35 vuoden kokemus. Lisäksi voin korkeakoulun edustajana puhua vapaammin kuin armeijan edustajat, jotka eivät voi sanoa mitään mikä ei olisi virallista. Kaipa olin myös kaikkein komein vaihtoehto.
Missä työskentelet tällä hetkellä ja mitä työsi sisältää?
Olen opettajana Ruotsin Maanpuolustuskorkeakoulussa Tukholmassa. Voi sanoa, että olen ”todellisuusfiltteri” poliittisen tieteen ja realismin välillä, eli yhdistän teorian ja käytännön. Oppilaani ovat pääasiassa ylemmän upseeriohjelman opiskelijoita, mutta opetan myös parikymppisiä kadetteja. Olen työskennellyt täällä vasta vuoden. Tätä ennen olin kolme vuotta Tartossa Baltian puolustuskorkeakoulussa.
Olitko yllättynyt, että Venäjä hyökkäsi Ukrainaan?
En oikeastaan. Venäläisten maahantunkeutuminenhan alkoi jo 2014. Kysymys oli oikeastaan, ovatko he niin tyhmiä, että yrittävät uudestaan. Tapahtumat etenivät niin nopeasti, että en ole varma, milloin olin vakuuttunut, että se tapahtuu. Luulen, että joulukuussa 2021 uskoin, että erittäin korkea riski oli olemassa.
Mitä olet mieltä Suomen ja Ruotsin mahdollisesta Nato-jäsenyydestä?
Se muuttaa pelin hengen kokonaan. Se on erittäin suuri strateginen muutos, joka kasvattaa alueen turvallisuutta suuresti, sillä venäläisten on vaikeampi tunkeutua alueelle, löytää heikkoa kohtaa niin sanotusti. Se on suuri etu meille. Olen ollut jo kauan sitä mieltä, että Natoon liittymisestä olisi hyötyä. 1986 minua haastateltiin televisioon Suomessa. Minulta kysyttiin, pitäisikö meidän liittyä Natoon, ja sanoin jo silloin, että kyllä. Suomalaiset olivat kauhuissaan, koska vastasin niin suoraan. Sotilaallisesti muutos on helppo, koska olemme ottaneet osaa sotaharjoituksiin jo pitkään, mutta on eri asia kun poliittinen näkökulma muuttuu. Natohan on myös poliittinen liitto. Uskon, että jäseneksi pääseminen on vain ajan kysymys.
Mikä olisi mielestäsi ratkaisu sodan loppumiseen?
Ilmeinen vastaus on, että Ukrainan täytyy voittaa sota. Sen takia meidän tulee tukea Ukrainaa kaikin tavoin, sotilaallisesti ja taloudellisesti. Muuten on vain ajan kysymys, että sota laajenee. Venäjälle ei tule antaa yhtään enempää, ei edes sitä mitä he saivat 2014. Sodan loppu ei tule tapahtumaan nopeasti ja se tulee olemaan haastavaa ukrainalaisille. Kreml väittää, että kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, mutta herää kysymys, mikä se suunnitelma on alunperinkään. Kuinka kauan kestää, että Kremlin keskus Putinin ympärillä alkaa rakoilla, kun taloudelliset pakotteet murtavat talouden? Silloin nähdään, kuinka iso keskus oikeasti on. Se voi olla vaarallista, mutta se voi olla myös hyvä.
Mitä sanoisit maailman turvallisuustilanteesta yleisesti tällä hetkellä?
Olen sanonut oppilailleni, että he ovat onnekkaita, kun elävät näin mielenkiintoisia aikoja, kun tapahtuu niin paljon. Turvallisuuspoliittisesti Naton suhteen, mitä kiinalaiset aikovat Etelä-Kiinanmerellä ja Taiwanissa, US vahvistaa asemiaan Tyynenmeren alueella… En halua uskoa, että kolmas maailmansota ei olisi vältettävissä. Uskon, että se on mahdollista, mutta elämme jännittyneitä aikoja.
Isoisoisäsi oli presidentti Juho K. Paasikivi. Mikä suhteesi on Suomeen tällä hetkellä?
Suhde voi paremmin kuin koskaan. Minulla ei ole enää sukulaisia Suomessa, mutta olen uudelleenherätellyt muita suhteita ja rakentanut myös uusia. Käyn Suomessa noin kerran puolessatoista kuukaudessa tai joku Suomesta vierailee täällä.
Miten suomalaisuus näkyy sinussa?
En ole oikea henkilö vastaamaan tähän, mutta muut ovat sanoneet, että olen joskus aika suora. Ruotsalaiset välttelevät konflikteja, minä en niinkään.
Vietin lapsena kaikki kesät ja lomat Ahvenanmaalla kesäpaikallamme. Emme syöneet kotona pelkkää karjalanpiirakkaa ja ruisleipää, mutta suomalaisuus oli aina henkisesti läsnä, vaikkemme olleet fyysisesti Suomessa. Ja totta kai sillä on ollut vaikutusta, että perheelläni on ollut merkitystä Suomen historiassa, että olen osa jotain suurempaa kuin mitä itse olen.
En ole lainkaan kiinnostunut urheilusta, mutta jos Ruotsi ja Suomi ovat vastakkain, on itsestään selvää, että liputan Suomen puolesta.
Onko sinulla mitään hauskaa muistoa Suomesta?
Kun olin armeijassa, saimme joka toinen viikko jonkin verran rahaa. Silloin kymmenen markan setelissä oli isoisoisäni J. K. Paasikiven kuva, ja koska meillä on nimessä samat etukirjaimet, yksikön vääpeli sanoi aina, että ”Paasikivi, tässä on näitä omia rahojasi”. No, se oli hauskaa ensimmäisellä kerralla.
Miten päädyit armeijan palvelukseen, oliko perhetaustallasi vaikutusta asiaan?
Vaikea sanoa. Vaikka isoisäni kuoli jatkosodassa, emme olleet mikään armeijaperhe, jolla roikkuu armeijapotretteja seinillä. Totta kai olen aina tiedostanut maantieteellisen sijaintimme, koska äitini pakeni aikoinaan Neuvostoliitosta. Suoritin asepalvelukseni Uudenmaan prikaatissa ja huomasin, että tykkäsin siitä. En kuitenkaan voinut jäädä Suomeen, joten palasin Ruotsiin ja tein uran täällä. Armeijassa on hyvä sekoitus kaikkea.
Mikä armeijan maailmassa kiehtoo?
Koko se kattaus mitä voit tehdä. Itsekin olen ollut jalkaväkimies, työskennellyt ulkomaan komennuksella, kouluttanut sotilaita, ollut opettajana, toimistotyössä… Periaatteessa olet kolmisen vuotta aina samassa paikassa ja siirryt sitten uuteen hommaan. Harmaantuneena sinut siirretään toimistotöihin, mutta koen, että sekin voi olla todella kiinnostavaa. Olen ollut onnekas, että olen saanut tehdä niin mielenkiintoisia töitä.
Olet työskennellyt Tarton lisäksi esimerkiksi Angolassa ja Malissa. Mikä on tärkein oppi, jonka olet saanut ulkomailta?
Kyllä, palvelin 2006–2018 useita vuosia armeijan tiedustelu- ja turvallisuuspalvelun tiedusteluosastolla Balkanin ja sitten Malin osastolla. Angolassa olin YK:n sotilaallisena tarkkailijana vuoden ja kuutisen kuukautta yhdysupseerina Floridan Tampassa sijaitsevassa Yhdysvaltojen keskuskomennossa, joka vastaa maan sotatoimista Lähi-Idässä ja Etu-Aasiassa.
Ehdottomasti isoin oppi on perspektiivin laajentuminen. Tieto ja todellisuus ovat kaksi eri asiaa. Kun näkee ihmiset heidän aidossa ympäristössään saa asioihin uuden näkökulman, ja omat arvot on sulautettava paikallisiin arvoihin. Tartossa asuminen oli silmiä avaava kokemus. Vaikka olen aina tiedostanut Venäjän läheisyyden, on erilaista asua aivan rajan tuntumassa. Oppilaat edustivat 15:ttä eri kansallisuutta ukrainalaisista yhdysvaltalaisiin. Yksi liettualainen oppilaani sanoi, että on sataprosenttisen varma, että taistelee elinaikanaan venäläisiä vastaan. Sen kohtalon kokivatkin ukrainalaiset opiskelutoverit. Eräs heistä kaatui jo sodan ensimmäisellä viikolla. Hänet palkittiin postuumisti Kultaisella tähdellä ja hänelle annettiin Ukrainan sankari -arvonimi. Hän oli sankari, kuten monet muut maanmiehensä.
Mitä veisit Suomesta ulkomaille?
Fazerin Mignon-munia. Miksei aina voi olla pääsiäinen? Mignon-muna on ihmiskunnan hienoimpia keksintöjä, ja niitä pitäisi olla saatavilla ympäri vuoden.
Mitä toisit ulkomailta Suomeen?
Tämä on vaikeampi. Itse en kaipaa mitään, mutta ehkä jonkin kirjan lahjaksi, jolloin välttyisin käymästä Akateemisessa kirjakaupassa Helsingissä. Tosin kävisin siellä varmaan joka tapauksessa.
Teksti: Hanna-Mari Jaakkola
Kuvat: Anders G Warne ja Joakim Paasikiven arkistot